Veistoksia syntyy aika ajoin puusta, keramiikasta ja niiden ja muiden materiaalien yhdistelmistä.

Tarina:

Vuonna 2011 pidin näyttelyn ystävyyskaupungissamme Jaroslavlissa kahden ystäväni kanssa. Sain työskennellä heistä toisen, Vladimir Litvinovin työhuoneella. Näyttelyyn syntyi kolme öljyvärityötä (elämäni ensimmäiset!) yksi kookas reliefi ja veistos, ”Dom za Volgu” eli Talo Volgan yllä. Veistos oli melko järjetön lähtökohtaisesti: heiveröisten, poratapeilla toisiinsa liitettyjen lukuisien jalkakappaleiden nokassa kiikkui talo, joka oli veistetty melko tuoreesta puumarkkinoilta ostetusta tukista! No olihan se kaiken veiston jälkeenkin vielä todella raskas, onnistuin kuitenkin jalat toisiinsa vielä tukemaan nahkapunoksin ja olin lopulta tyytyväinen – se valmistui!

Kunnes. Pakkasimme pakettivankkuriamme yhteistuumin…. käytävässä tulivat minua alaspäin vastaan Ivan ja Vova, pahoitellen tullessaan, kumpikin kantaen pulikkakuormaa käsissään:  ”Anteeksi, anteeksi kun nostimme sitä yhdessä, niin se vaan hajosi aivan paloiksi!” Miehet olivat koettaneet ottaa otteen molemmista päistä ja kantaa teoksen vaakatasossa, jolloin toki lähes kaikki tapit räsähtivät kerrasta poikki! ”Me korjataan se, älä välitä, hei mikäs nyt, älä nyt ole moksiskaan….!”

Ei heille voinut edes suuttua, vaikka tiesin että korjaamiseen ei olisi aikaa, avajaiset aikaisin seuraavana aamuna ja vielä koko näyttelyn pystytys yötä myöten edessä. Olin itse ajatellut kantaa sen työn kahdessa pystysuuntaan irroitettavassa osassa… Oma moka, en tarpeeksi painokkaasti ohjeistanut avuliaita tovereita pitämään näpit loitolla;)

Työn korjasin, vaikka se ei näyttelyyn päätynytkään. Lahjoitin sen paikalliselle taidekoululle. Siellä se oli aulassa esillä joitain aikoja, kunnes päätyi kellariin. Kerran käydessäni sitä kysyin, olisin jonkun kuvan ottanut… oli kuulemma talonmiehen takana. Etsin talonmiehen. ”Voi voi, harmi ja anteeksi. Tuli sellainen puunkerääjä, joka kaipasi polttopuita ja annoimme työn hänelle, kun ei ollut muutakaan köyhälle miehelle tarjota, ymmärrät varmaan?”

Toki, enhän voi muutakaan, taiteella on luonnollinen kiertokulkunsa.